Leiripaikalla järven rannalla tuntui olevan vähän liikaa hyttysiä ja lasinsiruja, joten lähetimme Tainan tutkimaan tien toista puolta. Sieltä löytyikin huomattavasti hurjempi leiripaikka suurten hylättyjen talojen kupeesta. Arvelimme niiden ehkä olleen neuvostonavettoja, jotka olivat jääneet tyhjilleen vallan vaihduttua. Pystytimme teltat ja totesimme, että on paljon siistimpää kotona kertoa leiriytyneensä neuvostoraunioiden kuin järven vieressä.
Mukava kuulla teistä taas pienen tauon jälkeen. Huomaan olevani päivä päivältä tiiviimmin mukana (välillä yölläkin, unessa useasti). Kunnioitus kasvaa koko ajan - samalla myös jonkinlainen haikeus ja ehkä jopa kateus. Mutta sitähän saa mitä tilaa; ja rohkea rokan syö, raukka se rannalla ruikuttaa... Koko porukan ja sen jäsenten habitukset alkavat jo piirtyä mieleen ja tulla eläviksi - kiitokset siitä Lekalle kuvista ja kuvauksista ja Kaisalle sarjisblogista! Olisi todella mukava tavata teitä kaikkia jos mahdollista, kun sitten aikanaan lähestytte napapiiriä. Kuvista puheen ollen, Taina Laatokassa näyttäisi luontevasti solahtavan suomalaiskansallisen ikonografian perinteeseen. Vertailukohtia tulee mieleen enemmänkin. Onnellista matkan jatkoa teille! mt
ReplyDelete