Heitettyämme hellät ja haikeat jäähyväiset Kolan sillan jälkeen Kaisalle, Lekalle ja Linalle lähdimme etenemään hyvää vauhtia. Kaksi viimeistä pyöräilypäivää Venäjän rajojen sisällä olivat tehokkaita rykäisyjä ja olimme mäkisessä maastossa tyytyväisiä saavuttaessamme 120 km päivätavoitteet. Aikaa jäi iltaisin rauhalliseen leiriytymiseen ja istuskeluun ilta-auringossa upeissa maisemissa. Venäjän Lappi antoi parastaan, säät suosivat meitä ja tuuli oli myötäinen.
Idyllin rikkoi viimeisenä päivänä Zapolarnyin tehtaanpiippujen synkeän mustat savuvanat, jotka nousivat esiin tuntureiden takaa kuin ukkospilvet. Myös Nikelin ympäristötuhot olivat pysäyttävä ja lohduton näky. Salamyhkäisen silauksen Venäjän matkailulle tarjosi lopuksi Sputnikin sotilasalueen hampaisiin asti aseistetut sotilaat, piikkilanka-aidat, panssarivaunut, raskas sotakalusto sekä Salaiset Tukikohdat.
Venäjän ja Norjan rajalla meitä odotti lamaannuttava kultturishokki: meitä puhuteltiin ystävällisen kohteliaasti ja hymyillen ymmärtämällämme kielellä. Virkailijoiden käytös tuntui niin epätodelliselta, ettemme järkytykseltämme saaneet sanaa suustamme. Rullailimme ihastuttavan maalaismaiseman halki Kirkenesin vuonolle, jonne pystytimme teltan porolauman iloksi ja ihmetykseksi. Tainan poltteleva kaipuu ihmisten ilmoille vei meidät aamulla Kirkenesin keskustaan etsimään hienostunutta kahvilaa ja ihmisvilinää. Perillä kaupungissa meitä odotti suljetut liikkeet ja typötyhjä unisena heräilevä keskusta, sillä emme olleet muistaneet huomioida kahden tunnin aikaeroa... Odotellessamme ovien avautumista saimme onneksi juttuseuraa kahdesta mukavasta italialaisturistista, jotka päämäärättömästi vaeltelivat ympäri aamuauringossa kylpevää keskustaa kuten mekin. Ja tuota pikaa viehko terassikuppila avautikin tajoten meille lattea soijamaidolla.
Sen voimin viimeiset 50 km menivät hujauksessa Näätämöön Suomen puolelle. Huristellessamme Lapin kauniissa maisemissa pohdimme mistä löytäisimme sopivan telttapaikan, sillä tarkoituksemme oli viettää yö Näätämössä ja aloittaa paluumatkan teko seuraavana päivänä bussikyydillä. Siinä ajellessamme Laura bongasi sattumoisin bussin, joka oli pysähtynyt tien viereen paikallisen puutavaraliikkeen edustalle. Ja hetken mielijohteessa kurvasimme liikkeen pihaan tiedustelemaan kuskilta kyytiä, sillä Rovaniemellä odottavat sauna ja lämmin ateria häämöttivät jo silmissämme.
Kyyti järjestyi tuota pikaa ja ennen kuin huomasimmekaan, istuimme kuskin vieressä jättimäisessä tyhjässä yksityisbussissamme matkalla Ivaloon. Syntyperäisenä lappilaisina kuski tunsi tiet kuin omat taskunsa ja tunsimme olevamme turvallisessa kyydissä pyörinemme. Matkan aikana kuskia kuunnellen suoritimme lyhyen oppimäärän paikallisista verenimijöistä (tarkoittaen hyöntisiä, ei hotelliketjujen omistajia tai vampyyreja) sekä porojen elintavoista.
Päätepysäkillä Ivalossa pohdiskelimme, josko kyyti Rovaniemelle järjestyisi edelleen yhtä vaivattomasti, vaikka varsinaista bussia ei sinne iltaa vasten enää ajanutkaan. Ja kuinka ollakkaan, kun olimme aatoksemme ääneen lausuneet, kulman takaa eteemme pysäköi jättimäinen rekka-auto, jonka tuulilasin yläpuolella luki Rovaniemi. Riuska rekkamies Timo hyppäsi jalkakäytävälle, ja meidän oli vaikea uskoa hyvää onneamme, kun kyyti järjestyi saman tien. Koska meitä oli hieman jäänyt kaivelemaan Venäjän maalla väliin jäänyt kyyti Kamazilla, koimme suurta lohtua ja hykertelimme tyytyväisinä korkealla viihtyisässä rekannupissa. Matka taittui mukavasti haastellen ja vieläpä herrasmies Timo tarjosi meille välipysäkillä sumpit.
Viimeiset kilometrit matkamittariin poljimme yhdentoista aikaan illalla, kun rullailimme rekkavarikolta majapaikkaamme pitkin autioita, jo pimentyneitä Rovaniemen katuja katulamppujen valossa. Aallonkadulla ulko-oven edessä mittarissa seisoi 2125 km. Nämä maagiset numerot skoolasimme seuraavana aamuna saunassa upean, tapahtumarikkaan matkamme loppulukemaksi!
No comments:
Post a Comment