Thursday, August 18, 2011

Minkä tie on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako

Päätimme aamulla, että joukkue jakautuisi kahtia: kiireisemmät Taina ja Laura lähtisivät polkemaan rivakkaa vauhtia kohti Suomen rajaa ja kesälomasta edelleen nauttivat Leka, Kaisa ja Lina seuraisivat perässä leppoisampaa vauhtia. Poljimme Murmanskista yhtä matkaa vuonon poikki kulkevan sillan yli, jätimme haikeat jäähyväiset ja lupasimme viestitellä heti, kun pääsisimme Suomeen ja puhelimen ääreen.

Maasto Murmanskin länsipuolella oli mäkistä ja muutamat nousut hyvinkin tiukkoja, mutta maisemat joka hikipisaran arvoisia. Reipas myötätuuli puhalsi meitä eteenpäin henkeäsalpaavan upeissa pohjoisen maisemissa kirkkaiden purojen ja järvien ympäröimänä. Aurinko sai jopa joukon viluisimman jäsenen Kaisan iltapäivällä riisumaan uskollisen pitkähihaisen fleecensä, ja Lina onnistui jopa melkein polttamaan toisen olkapäänsä. Kaikkien sateisten ja viimaisten päivien jälkeen kesä oli palannut luoksemme.

Poljimme halki laaksojen ja yli kukkuloiden, pysähdyimme tarkastuspuomille, nautimme jäätelöt pikkukylän kaupan edessä ja keräsimme mittariin yli sata kilometriä. Lopulta voimat hiipuivat ja sovimme, että seuraava pitkä nousu olisi viimeinen, ja sen jälkeen etsisimme leiripaikan jostakin veden ääreltä.

Mäen harjalta näimme kauniin pienen järven, ja päätimme asettua sen rannalle yöksi. Ensimmäisen hiekkatien päässä näkyi auto, joten päätimme kokeilla toista. Leka kurkisti pensaikkoon ja päästi ilon ja yllätyksen kiljahduksen: siellä näkyi tuttu North Facen teltta ja kaksi punaista Focuksen pyörää. Ja pienen puron rannalla iltapalaa nauttimassa Taina ja Laura, jotka olivat saapuneet paikalle jo pari tuntia aikaisemmin. Kohtalo oli jälleen yhdistänyt jänikset ja kilpikonnat!

Aamulla yön ajaksi yhdistynyt ja turvallisesti toisen teltan vieressä levännyt joukkue jakautui uudelleen, ja Taina ja Laura katosivat horisonttiin. Onnea matkaan!

No comments:

Post a Comment