Thursday, August 11, 2011

Päivä 16. Tainan ja Lauran kertomana













Päivä valkeni vaatimattomassa tienvarsimotellissa Louhen liepeillä samanlaisena kuin se oli edellisenä iltana laskenut: harmaana ja sateisena. Jo aamuyöllä olimme havahtuneet Linan liikehdintään eteiskäytävässä, jossa hän turhaan etsiskeli kuivumaan jätettyjä, varastettuja pyöräilypaitojaan. Koska motellissa ollutta pyykkikonetta ei ollut saanut käyttää, puimme edellispäivästä kosteat ja likaiset vaatteet yllemme, pakkasimme bobit, hörppäsimme kahvit pihalla tihkusateessa ja hyppäsimme pyörien selkään. Niin kiehtovalta paikalta kuin Louhi nimensä puolesta kuulostaakin, jouduimme toteamaan, ettei todellisuus vastaa mielikuvaa…

Kahvitauolla Leka ehdotti, että polkisimme edellä kohti Ruhtinaanlahtea, ja lähdimmekin mielellämme liikkeelle ripeässä tahdissa, sillä kylmä kolotteli luissa. Matka etenikin hienosti, ja Napapiirin ylitimme sellaisessa pyöräilyn hurmoksessa, ettemme malttaneet kuvaakaan pysähtyä ottamaan, vaikka paikalle olikin pystytetty hieno pömpeli. Maisemia ehdimme kuitenkin ihailla ja totesimme yksissä tuumin, että pitkän yksitoikkoisen jakson jälkeen ne alkoivat muuttua pikkuhiljaa tunturimaiseksi, kumpuilevaksi ja kaiken kaikkiaan rikkaammaksi. Tuntui erikoiselta, että niin kaunista ja herkkää, luonnonpuistomaista maisemaa halkoi näin raskaasti liikennöity iso tie.

Fiilistely tyssäsi äkisti, kun mutkan takaa paljastui maiseman räjäyttänyt tietyö. Tähän asti reissun aikana olimme saaneet tarpoa tietyöpätkät helteisessä hiekkapölyssä, mutta tällä kertaa meitä odotti savivelliä silmän kantamattomiin. Toistakymmentä kilometriä jatkuneen kuoppien, vesilammikoiden, traktoreiden, kaivinkoneiden ja kuorma-autojen seassa puikkelehtimisen jälkeen pääsimme kuumana höyryävälle, tuoreelle asfaltille. Silloin korvamme erottivat Tainan pyörästä hiekkaisten jarrupalojen hiissauksen seasta pahaenteistä naksutusta, eivätkä vaihteet suostuneet enää vaihtumaan. Korvake ja takavaihtaja olivat kaput, ja matkanteko loppui siihen.

Seisoimme sateessa mutustellen halvaa, kun paikalle jyräsi puolen metrin päähän meistä ja pyöristä kaksi Kamazia. Kuskit huitovati ja mekkaloivat meille, että kohta BUM BUM, ja heittivät pyörät ja bobit turhia kyselemättä eri lavoille komentaen meidät rekkojen kyytiin. Meidän oli vaikea ymmärtää täysin mistä oli kysymys, ja mielessä kävikin, josko tämä oli nopeasti improvisoitu ja äärimmäisen tehokas tapa ryöstää kaksi pulassa olevaa pyöräilijää. Hieman surkeina hyvästelimme siis toisemme toivoten kohtaavamme elossa joskus jossain. Jälleennäkemisen ilo olikin suuri, kun 200 metrin pomppivan kyydin jälkeen meidät heitettiin kamoinemme ulos molemmista rekoista, ja toivotettiin matkallemme onnea ja menestystä. Alle aikayksikön kuskit sulkivat rekoillaan tien ja ymmärsimme, että takana kulkenut tie aijottiin räjäyttää.

Siinä kuskien touhutessa huomasimme tilaisuutemme koittaneen, ja kielimuurista huolimatta yritimme pyytää kyytiä Kantalhteen tai edes lähempänä sijaitsevaan Ruhtinaanlahteen. Toinen rekkakuskeista heltyikin jo sateessa värjötteleville matkalaisille ja lupasi kyydin, kunhan tie on räjäytetty. Olimme helpottuneita mutta myös hieman huolestuneista tiimimme muista jäsenistä, jotka olivat parasta aikaa polkemassa pitkin kyseessä olevaa tietä. Helpotus olikin suuri, kun he samassa ilmestyivät näkyviin harmaan pilviverhon takaa likaisina ja märkinä pyöräillen keskelle kaoottista tilannetta.

Hetken pohdittuamme päätimme porukalla, että avuliaan rekkakuskin kyytiin kohti Kantalahtea lähtevät kielitaitoinen Lina yhdessä Kaisan kanssa sekä Tainan rikkinäinen pyörä ja bobit. Leka liittyi joukkoomme ja meidän tehtävämme oli pyöräillä jäljellä olevat 83 kilometriä Tainan ajaessa Kaisan pyörää. Linan ja Kaisan siirtyessä lämpimän rekan ohjaamoon - yhtään olematta kateellinen - hyppäsimme siis jälleen pyörien päälle ja lähdimme taivaltamaan yllättävää käännettä saanutta matkaa loppuun.

Ruhtinaanlahdessa pidimme pienen kahvihetken kaurismäkimäisessä kahvilassa. Leka ja Laura yrittivät piristää parhaan kykynsä mukaan murheellista Tainaa, jonka mielestä pyörämatka alkoi muistuttaa metaforaa hänen omasta elämästään: siirtymistä katastrofista toiseen. Huoli oli suuri erityisesti pyörän kuntoon tulemisesta ja matkan jatkumisesta, mutta Lauran sanoin ei auttanut muu kuin hoitaa asia kerrallaan. Meillä oli edessä vielä illan päälle pitkä pyörämatka, joten lohduttavasta ja lämpimästä kahvilatunnelmasta huolimatta jatkoimme matkaa.

Ja ennen kuin huomasimmekaan, oli bobien puuttuminen imaissut kolme matkalaista vauhdin hurmaan ja viiletimme rinnakkain pitkin yleellisen tyhjää tietä, jonka liikennettä taakse jäänyt räjäytystyö pidätteli seuraavat puolitoista tuntia. Leka tuumasi, että näin sitä siirryttiin retkipyöräilystä hetkessä maantiepyöräilyyn, vaikkei sitä olisi koko matkan alkaessa olisi arvannut kokevansa. Ja totesi sitten Tainalle ne parhaat lohdutuksen sanat: kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kaikki suunnitelmat muuttuvat, silloin kyseessä on seikkailu.

To be continued…

1 comment:

  1. Kiitos koskettavasta kertomuksesta. Harmi tuo Linaa kohdannut pyöräilypaitojen menetys - kaiken sen kokemanne ystävällisyyden ja huolehtivaisuuden jälkeen, jota tässä on ihmetelty. Toisaalta sellainenkin oli kai odotettavissa, ennemmin tai myöhemmin? Tainaa kohdannut epäonni kuulostaa todella ikävältä, mutta ei se varmasti ole mitään kulkua katastrofista toiseen vaan pikemminkin haasteesta toiseen - ja selvästikin myös niiden voittamisesta toiseen. Mutta löysittekö mekaanikon? Lekan viisaat lohdutuksen sanat olivat ihan muumimaailmasta, vaikka kuvien maisemat eivät ensimmäisenä tuo sitä mieleen. Nyt säätkin varmaan siellä paranevat? Hyvää matkaa! mt

    ReplyDelete