Minä ja Bob

Suhteeni Bobin kanssa ei alkanut lupaavasti. Starin jälkeen noin kymmenen minuutin epävarman ja hoipertelevaisen yhteiselämän jälkeen Bob vauhkoontui täysin ja viskasi minut alamäessä tien penkkaan. Huomaavaiset matkakumppanini tästä viis veisasivat (tai sitten he eivät liikenteen meteliltä kuulleet eivätkä huomanneet, koska ajoin letkan viimeisenä) ja jatkoivat iloisina matkaansa, vaikka yritin huutaa ja kiljua ojan pohjalta minkä kurkusta ääntä lähti. Siinä sitten istuin nyyhkyttäen tienpenkassa ja pyyhin pahimpia veriä voikukanlehdillä.

Koska tiimini oli ilmeisesti päättänyt jatkaa matkaansa ilman minua ja kadonneet jo aikaa sitten näkyvistä, minun ei auttanut muu kuin nostaa Bob takaisin jaloilleen, kerätä ratamonlehtiä nyrkin sisään jotta valkoiset, uutuuttaan hohtavat pyöränsarvet eivät menisi pahasti likaiseksi ja hypätä satulaan. Muutaman kilometrin sekavan vinssaamisen jälkeen näin jo Linan ajavan minua vastaan, olivat ilmeisesti juuri huomanneet, että hmmmm, joku puuttuu…

Itse itselleni suorittamasta ensiluokkaisesta ensiavusta huolimatta päädyin tuskaisen yön jälkeen terveyskeskukseen, jossa haavat sidottiin ja puhdistettiin kunnolla sekä sain käteeni antibioottireseptin. Totesimme tiimin kanssa, ettei syy ollut minussa eikä Bobissa, vaan painavassa ja liian korkeasti pakatussa lastissa. Raskasta taakkaamme kevennettiin, ja nyt elämä hymyilee minulle ja Bobille: suhteemme on vakaa ja tasapainoinen, eivätkä elämän (tai pyöräreitin) ylä- ja alamäet sitä horjuta.

-Taina